Suomessa olo tuntuu taas ihanalle ja erityisesti kotona olo. Alivuokralaisten jäljiltä koti oli unelmakunnossa ja viikonloppu hurahtikin kamojen raahaamiseen kanakopista ja reissutavaroiden purkamiseen. Ja pakko taas ihmetellä, mistä sitä tavaraa on kertynyt. Reissulla tavaramäärä tuplaantui, tietenkin osittain sen takia, että Jenkeissä ei aivan pärjännyt samalla varustukselle kuin Coco Logo -saareella, mutta myös outletmyymälöillä oli osansa arvassa.

Reissusta voi sanoa, että onnistuttiin! Mitää erityistä lempikohdetta on vaikea määritellä kun parasta oli ylipäätään reissussa oleminen ja että sai mennä, minne nokka näytti. Säilyin myös koko reissun täysin terveenä, jopa ilman mahatautia, mutta tietenkin nyt kotiinpalatessa flunssa-aalto iski minuunkin. Paranemaan päin kuitenkin tässä mennään ja uudella tarmolla kohti kevään haasteita.

Kovasti en ole kalenteriin vielä täytetettä kerännyt, kun ei yliopistollakaan oikein kursseja ole minulle tarjolla, mutta katellaan. Ainakin aloitan reippaasti taas juoksemisen uusilla lenkkareilla. Syksyllä edessä häämöttää puolimaratonin maali.

Viikonloppuna vuokrasimme Johannan koululta sukset ja päräytimme takapihalta alkavalle hiihtoladulle. Puistossa ja metsässä kulkevista laduista sai koottua mukavan kuuden kilometrin lenkin, jonka hiihdimme kahtena päivänä. Kolmantenakin päivänä kovasti yritettiin, mutta edellisen illan tihkusade ja yöpakkanen olivat saaneet aikaan ikävästi jäisen ladun, eikä suksi pitänyt ylämäessä ja loivassakin alamäessä vauhti kiihtyi tuhanteen ja sataan. Ei siinä vauhdissa muuten mitään, mutta kun latu loppui sopivasti mäen alla ja mutkissakin urat olivat mitä olivat, niin peppumäeksihän se sitten meni.

Kanadan viikko hurahti nopeasti ja nyt nautimme taas New Yorkin sykkeestä. Eilen shoppailtiin villinä Calvin Kleinin alushousuja ja tänään pääsemme viimein Broadwaylle Maija Poppasta katsomaan. Niin, tämä on reissumme viimeinen päivä, huomenna lennetään sinisin siivin kotiin.

Raleigh on jo niin idässä, että tästä eteenpäin kulku käy enää kohti pohjoista. Jo Washingtonissa sai kaivaa esille toppatakin ja talvikengät, jotta tarkeni käppäillä morjestamaan maan uutta presidenttiä. Uuden päällikön lisäksi kävimme tervehtimässä kaikki vanhat harmaahapset Amerikan historiallisessa museossa sekä erilaisilla monumenteilla ja muistopatsailla. Washington on siitä mukava kaupunki, että kaikki museot ovat ilmaisia. Ja niitähän riitti, aika vain oli sen verran rajallinen ja museot niin valtavan kokoisia, että emme ehtineet käväistä historiamuseon lisäksi kuin kansallisarkistossa, luonnontieteellisessä ja holokaustimuseossa. Näiden jälkeen olinkin niin informaatioähkyssä, että ei tarvitse enää museoihin loppuvuonna mennä.

New York

Automatkan ei vielä pitänyt jäädä tähän, vaikka autonpalautuspäivä olikin seuraavana päivänä. Tarkoituksenamme oli jatkaa vuokraa viikolla ja ratsastaa valkoisella peurallamme vielä Kanadan puolelle. Vuokrausta ei kuitenkaan voitu pidentää kuin maksimissaan kaksi päivää (minkä syy, ei meille koskaan täysin valjennut, vuokraamotäti vain ilmoitti järjestelmän estävän vuokrauksen pidennystä). Uuden auton vuokraus taas olisi tullut kohtuuttoman kalliiksi, koska New Yorkista vuokratessa alle 25 joutuu maksamaan 50 dollaria ylimääräistä per päivä. Niinpä palautimme auton haikein mielin ja marssimme juna-asemalle lippuja varaamaan. Edessä on 11 tunnin junamatka New Yorkista Montrealiin, josta jollain keinolla Quebeciin.

Vapaudenpatsas

New Yorkissa lähes kaikki aika meni asioitten säätämiseen, sentään ehdimme jotain kivaakin tehdä. Tehtävälistalla olivat muun muassa herkullisen hampurilaisen syöminen, juustokakusta nauttiminen ja outlet-tavaratalossa shoppailu. Lisäksi pistäydyimme modernin taiteen museossa (niin, eivät jääneet museot sittenkään Washingtoniin, mutta kun kulmilla oltiin ja perjantain kunniaksi sisäänpääsy oli ilmainen, niin kulttuuripojojen toivossa menimme)ja ihailimme auringonlaskua vapaudenpatsaan siintäessä horisontissa. NHL-peliinkin ennätimme kaikesta tohinasta huolimatta. Islandersit vastaan Pantherit. Peli oli yhtä tylsä, kuin jääkiekkopelit yleensä, sen sijaan pelipaikalle ei ilman perhosia masussa menty. Ottelu pelattiin aivan korvessa Long Islandilla ja perille päästäkseen piti käyttää metroa, junaa ja bussia ja eräs paikallinen sai etenkin tuon junaosuuden kuulostamaan mielenkiintoiselta kaaokselta, jonka vain newyorkilaiset hallitsevat. Jotenkin miellä kuitenkin kävi hyvä tuuri ja pääsimme pelipaikalle ja saimme vielä liputkin. Parasta oli kuitenkin se Pasin lupaama Hot Dog.

Hot Dog loppui jo, koska mennään kotiin?

Vaikuttunut Aino Modernin taiteen museossa

****

Tällä hetkellä ihastelen jäätynyttä järveä jossain maan pohjoisosassa. Vähän väliä näkyy pilkkijöitä, joten olot ovat kovinkin kotoisat. Juna halkoo lumista maisemaa ja ulkoilma näyttää pelottavan kylmältä. Vielä muutama tunti, niin olemme perissä Kanadassa. Taas uusi maa ja uusi valuutta. Asumme Quebecissä ja Johannan luona ja emme meinaa tehdä mitään. Jos uskaltaudun ulos, niin ehkä suksien vuokraus voisi olla hauskaa. Kotona kun ei sitten kuitenkaan ole lunta. Lisäksi luvassa voi mahdollisesti olla traktorinrenkailla mäenlaskua.

Niin se vain matka meillä lähenee loppuaan, mutta kyllä tässä pikkuhiljaa on ruvennutkin kaipaamaan kotia ja ihan arkisia asioita kuten Salattuja Elämiä, Aamulehteä ja K-marketia, josta saa ruisleipää ja Oivariinia eikä hinnoista puutu veroja. Mutta nautitaan nyt ensin viimeiset pari viikkoa lomasta sekä uudet viimeiset päivät New Yorkista: luvassa on reissun viimeisen illan kunniaksi Broadwayn Disneyn musikaali Maija Poppanen.

Quebec 2.2.09

Ihanan luminen maisema, varmasti puolentoista metrin korkuiset kinokset! Tällaista talvisäätä en ole ihan hetkeen nähnytkään. Pääsimme turvallisesti Johannan luokse Johannan vuokraamalla autolla ja asumme nyt Johannan ja Petun kämpässä aivan vanhan kaupungin kupeessa. Ensimmäisen päivän jälkeen kaupunki tuntuu oikein mukavalta ja kauniilta. Ihmiset puhuvat ranskaa, josta minä en ymmärrä sanaakaan. Oudon tästä kaupungista tekee teiden kunnossapito, sen sijaan, että lumen annettaisi pakkautua tiehen pakkasella, tiet ovat täynnä loskaa. Teille levitetään kilo kaupalla suolaa, minkä takia autot, kengät ja housujen lahkeet ovat yltä päältä suolassa ja loskassa. Myös teillä kävely on suolaloskan takia hyvin raskasta. Mutta se ei nyt meitä haittaa, kun olemme kerta Kanadan lomalla, uunissa paistuvat aamuisen kaurapuuron jämistä tehdyt teeleivät ja Petu leipoo meille mustikkapiirakkaa.

New Orleanssin hurrikaanin jalkeinen koyhyys jäi taakse ja me suunnistimme kohti Nashvillea historiallista maisemareittiä pitkin. Tienlaidassa aikaansa viettävät peurat toivat taas oman jännityksenä matkan tekoon etenkin pimeän tultua, niitä kun oli pikaisesti laskettuna noin kolmesataa. Lisäksi näimme jonkun opossumisikaa muistuttavan olion lyllertvän tien yli sekä ketun. Voi tätä kaupunkilaislapsen riemua!

Jäimme seuraavaksi yoksi Nashvillen lähellä sijaitsevaan Franklinin pikkukaupunkiin. Ajattelimme viettää autottoman päivän, kai sellainen nyt edes pikkukaupungissa on mahdollista. Mutta edes hotellin luota ei päässyt mihinkään ylittämättä monikaistaista moottoritietä. Olisittepa nähneet ne ilmeet  amerikkalaisten autoista, hyvä etteivät pysähtyneet kysymään, mikä meilläon hätänä. Kävi ilmi, että edes naapuriin ei pääse turvallisesti ilman autoa, sillä jalkakäytäviä on vain erittäin harvassa ja suojateitä vielä harvemmassa. Pikkukaupungissa kun ollaan, jossa jokaisella perheenjäsenellä on vähintään yksi auto. Illalla luovutimme ja lähdimme ostamaan toppavaatteita autolla.

Nashville osoittautui oikein mukavaksi ja siistiksi kantrimusiikkikaupungiksi. Teimme kävelyretken keskustassa ja tutustuimme paikallisiin patsaisiin ja sotamuistomerkkeihin. Lisäksi vietimme aasialaista teemapäivää ruuan suhteen: lounaaksi kiinalaista, joka oli parempaa kun kiinalainen ruoka Kiinassa ja päivälliseksi thaimaalaista, joka ei ollut läheskään niin hyvää kuin thaimaalainen ruoka Thaimaassa.

Tällähetkellä olemme saavuttaneet itärannikon aikavyohykkeen ja majailemme Raleghissa Pohjois-Carolinessa. Petun vaihtarikaveri Hongkongista asuu täällä ja asumme hänen perheensä luona. Mukavaa vaihtelua hostelleille, hotelleille ja motelleille..saati autossa yopymiselle. Toimme tuliaisiksi korvapuustitarvikkeita ja pyoräytimme eilen oikein makoisat nisut. Leivonnasta innostuneina väsäsimme vielä illalliseksi lihapullia. Hyvin meni kaupaksi kaksi kiloa jauhelihaa! Kuten kaikki Amerikassa, myos tämä talo on valtava ja tienkin lattioilla on vaaleat pehmeät kokolattiamatot. Kumma kyllä, mutta en ainakaan vielä ole sotkenut niitä. Lisäksi talossa on kaikki mahdolliset ostosteeveen kuntoluvälineet ja seinän kokoinen TV. Ei voi kuin pieni kaupunkilaistytto pyoritellä päätään.

Matka jatkuu maanantaina kohti Washingtonia ja New Yorkia, jossa edessä aurovuokraamosähläystä. Vuokraa pitäisi jatkaa viikolla ja saada siihen Kanadan talvisäähän kelpaavat renkaat alle. Pojat taitavat eniten odottaa 30.1 olevaa NHL-peliä..ja niin minäkin. Pasi lupasi tarjota HotDogin :).

http://pasipakarinen.spaces.live.com/

Saavuimme Las Vegasiin illan pimettyä, ja jo kaukaa kajastivat casinoiden räikeät valot. Myös hotellille oli helppo suunnistaa, sillä vaatimattomasti majoituimme kaupungin ja koko Mississippijoen  tämän puoleisen Amerikan korkeimpaan rakennukseen. Las Vegasista hotellihuoneen sai halvemmalla kuin sänkypaikan Los Angelesin hostellin kahdeksan hengen dormitorista, sillä hotellista kuin hotellista löytyy alakerrasta rahaa syöviä casinomasiineja. Itse pääsin uhkapelissä heittämällä voiton puolelle vaikka muutaman dollarin hedelmäpeleihin hävisinkin. Olin tyttö tarkkasilmäinen ja löysin casinon lattialta 20 dollaria.

Johannalle ja Thanhille Las Vegas on road trippimme viimeinen etappi ja viimeisen päivän kunniaksi lähdimme ihailemaan Grand Canyonia. Luonnonpuistolle matkaa olisi kertynyt edestakaisin yli kymmenen tuntia, joten tyydyimme läntiseen näköalapaikkaan, joka sijaitsee intiaanien reservaatissa reilun kahden tunnin ajomatkan päässä. Virhe. Maisemat matkan varrella jäivät ainoiksi maisemiksi, joita näimme. Intiaanit vaativat 43 dollarin pääsymaksua varsinaiselle näköalapaikalle ja rakentamalleen lasisillalle. Pääsylippu sisälsi kahdeksan mailin linja-autoajelun ja lasisillan näkemisen. Lasisillalle pääsystä olisi pitänyt pulittaa 30 dollaria lisää. Jätimme siis ihan periaatteesta väliin ja kuvasimme parkkipaikalta, mitä näimme. Sekin tultiin kieltämään. Ei jäänyt tästä vierailusta hyvä maku, joten muutaman päivän päästä matkalla Las Vegasista Phoenixiin pistäydyimme varsinaisella luonnonpuistoalueella ja ihailimme kymmenen mailia leveää kanjonia auringon laskiessa aavikon taakse.

Las Vegasin valot siis saivat jäädä taakse kolmen päivän valotykityksen jälkeen. Nyt meitä oli autossa enää kolme, joten tilaa riitti yllin kyllin takapenkillä loikoiluun. Tämä mahdollisti myös 20 tunnin yhtäsoittoisen ajelun Phoenixista (jossa emme tehneet muuta kuin nukuimme ja ostimme postimerkkejä) Texasin läpi Houstoniin. Päiväajelu sujui jo rutiinilla, mutta yöllä ei enää paljoa naurattanut. Ajoimme vuorotellen noin tunnin pätkissä takapenkin nukkuessa ja apukuskin varoitellessa peuroista. Ja niin olimme aamu seitsemältä 1200 mailin päässä uudessa betonikaupungissa. Maisemia tuolla välillä ei kuulemma ole, joten hyvä, että matka taittui pimeydessä, jota vain rekkojen valokiilat valaisivat.

Texasista saa kuulemma valtavan kokoisia T-luupihvejä ja nälkähän tässä jo alkoikin olla. Pihvipaikkaa ei tässä kaupungissa kauaa tarvinnut hakea ja nälissämme totesimme ensimmäisen vastaan tulevan olevan meitä varten. Pojat tilasivat puolenkilon pihvit, minä tyydyin vähän pienempään. Ruokaa odotellessamme tarjoilijat tanssivat kantria ja me popsimme maapähkinöitä. Ja kylläpä oli hyvää suussa sulavaa pihviä ja herkullisia uuniperunoita, jälkiruuaksi tietysti juustokakkua. Nams.

Automatkasta väsyneenä pihvi sai jäädä päivän ainoaksi aktiviteetiksi. Myös Tomtom navigaattorimme taisi olla väsynyt matkantekoon ja haluta takaisin motellille, kun ei suostunut neuvomaan reittiä Houstonin avaruuskeskukselle. Sekin jääköön seuraavaan päivään. Ilta kului mukavasti motellihuoneessa amerikkalaista unelmaa eläen eli tv-tuolissa (jossa on vipu!) telkkaria katsellen ja donitseja syöden.

Aavikolla sattuu ja tapahtuu. Onneksi pojilla on nätit sääret ja tytöillä hyvät hoksottimet.

On muuten varmasti olemassa sellainen salaliittoteoria, jossa pojat pakotetaan olemaan kamalan kiinnostuneita avaruudesta ja astronauteista ja tytöiltä kielletään koko juttu. Heurekakin on mielenkiintoisempi paikka kuin Houstonin avaruuskeskus.

 
Pari ensimmäistä päivää meni mulla oikeastaan vähän ohi. Lentomatka olikin yllättävän pitkä ja aikaero niin rankka, että kärsin jetlagista noin kolme päivää. Onneksi meillä oli lentokentällä vastassa tulevat matkustuspartnerimme, Pasin koulukaverit Petu ja Johanna, sekä Johannan vietnamilainen ystävätär Thanh. Johanna ja Thanh ovat matkassamme Las Vegasiin saakka ( 13.1) ja Petu jatkaa niin pitkälle kuin mekin, eli New Yorkiin, josta vielä Johannan luokse Kanadaan, jossa hän ja Thanh ovat vaihto-opiskelemassa. Heillä oli meille varattuna hostellihuone ja suunniteltuna seuraavien päivien ohjelma.

Alkuun oli kuitenkin hoidettava muutama juokseva juttu. Mittari näytti jotain kummallisia faarenhaitteja, jotka myöhemmin paljastuivat noin kymmeneksi asteeksi ja minulla oli vain yhdet Hongkongista ostetut farkut eikä muita kenkiä kuin lenkkarit. Pipoa, pitkähihaista ja talvikenkiä oli edullisinta shoppailla outletmyymälöistä. Jotta noihin pääsisimme, oli vuokrattava auto. Samalla autolla voisi sitten tehdä sen, mitä varten tänne tulimmekin, mantereen halkiajon. Outletin kanssa samassa saimme lyötyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Oli ajettava Golden Gate Bridgen yli. Onneksi en ollut ratissa (enkä kyllä aiokaan olla ennen tyhjiä aavikkoteitä, joissa voi törmätä vain kaktukseen), oli nimittäin melko komeat maisemat!

 
Alcatrazin vankila oli ensimmäinen oikea turistikohde, jättipaksulla pihvillä varustettu hampurilainen heti perään ja voi niitä katuja siinä kaupungissa. Jokaista voisi tuijotella tuntikausia. Paljon kävelyä vierottumista aasialaisesta ruuasta ja tulevan kuukauden valmistelua, aika hurahti siivillä. Viimeisenä aamuna ennen kaupungista poistumista koukkasimme vielä Muir Woodsin kansallispuiston kautta. Pikku hiljaa alkoi syntyä tunne, että nyt ollaan ihmemaassa, jossa kaikki on suurta, jopa puut!

San Franciscosta matka jatkui Yosemiten kansallispuistoa kohti. Majoitumme ihanassa mökissä (osa hostellia) vajaan tunnin ajomatkan päässä kansallispuistosta, jonne tie vei illan pimetessä ja teiden kukkuloiden välissä muuttuessa sumuisiksi. Seuraava päivä Yosemitella saikin koko porukan melko sanattomaksi: lumihuippuisia vuoria, upeita kallioita ja villieläimiä ja mitä korkeammalle tie nousi, sitä lumisemmaksi kävi maisema. Asteet olivat jo melkein nollassa ja tällä tytöllä sormet jäässä.

Petu, Johanna, Thanh ja minä Yosemitella

Tyttöjen aikataulu ei antanut periksi jäädä ihailemaan luontoa pidemmäksi aikaa, vaan starttasimme seuraavana aamuna auton kohti merenrantaa ja Coast Roadia sekä Los Angelesia. Ajomatkaa oli edessä 10 tuntia, mutta nähtävää niin paljon, että jaloittelutaukoja tuli väkisinkin muutaman tunnin välein. Paras näky oli elefanttihylkeet paistattelemassa auringonlaskussa. Rannalla köllötteli, ähisi ja örisi pari sataa hassunnäköistä köntystä, jotka rapsuttelivat itseään leuan alta ja paiskoivat hiekkaa toistensa päälle. Ja ne olivat valtavan kokoisia.

Viimein Los Angelesiin illan suussa. Nukkumiselle ei paljoa jäänyt aikaa, sillä seuraavana päivänä tapahtuisi se, mistä olen koko ikäni haaveillut, mutta minua ei sinne ole koskaan viety. Selityksenä se, että olen siellä jo kerran ollut, 22 vuotta sitten. Äiti sanoi, että silloinkin minulle heitettiin rätti päähän, että olisin hiljaa ja siksi huijasin ja sanoin, että olisin ensikertalainen ja sain hienon pinssin: Fist visit in Disneyland, where dreams come true.

Tapasin, Tikun ja Takun ja Mikki Hiiren, Hessun, Pluton, Nalle Puhin ja Tiikerin. Ihaan kanssa en ihan ehtinyt samaan kuvaan, kun sen piti mennä lepuuttamaan itseään. Mutta en ollut kamalan surullinen, olinhan Disneylandissa. Koko päivälle riitti näkemistä ja ihmeteltävää ja positiiviseksi yllätykseksi melkein mihinkään ei tarvinnut jonottaa 20 minuuttia kauempaa, taitaa olla joku off-kausi menossa. Hurjan kivaa oli!

Päivän jälkeen olin ihan puhki, mutta taaskaan ei tuhlattu aikaa liialle lepäilylle. Uusi päivä toi tullessaan uudet elokuvasankarit toisenlaisissa maisemissa. Universal Studiolla pääsimme Simposeneiden matkassa hullun hauskaan vuoristorataan ja kävin elämäni pelottavimmassa kauhutalossa. Ja mikä parasta, taisin saada Shrekiltä suukon!

Huomenna on viimeinen päivä tässä kaupungissa ja ei tarvitse tekemistä keksiä, vielä on näkemättä ne kaikki loput nähtävyydet. Sunnuntaina matka jatkuu kohti Las Vegasia, josta teemme päiväretken Grand Canyonille. Tytöt jäävät tälle tielle, ja meillä kai vielä loppukuukauden suunnitelmat melko auki. Ainakin ajamme melko eteläistä kautta, koska lämpimässä on kivempaa ja eikä tiet ole liukkaita. Lisäksi haluamme nähdä Texasissa maailman suurimmat t-luupihvit ja vastaan vyöryvät maailman lihavimmat ihmiset.

Mutta ensin jäämme nauttimaan tämän rannikon antimista ja ihmeistä, joille autoilu antaa aika mukavan mukavuusedun. Mihin tahansa voi mennä ja koska tahansa pysähtyä. Edessä taitaa olla upea Road Trip.  

Meillä oli monta viikkoa hankaluuksia varata lentoja Filippiineille. Koska maan pääkaupunki Manila on luokiteltu Aasian kamalammaksi kaupungiksi, oli alusta asti selvää, että yrittäisimme välttää sitä niin pitkään kuin mahdollista. Eli lento suoraan lomasaarelle. Palawanin saari kuulosti vähäisten tiedonrippeiden perusteella loistavalta paikalta niin luontonsa kuin lomailupaikkojensa puolesta, vehreyttä riittäisi ja snorklaus- ja sukelluspaikkoja samoin. Joten eipä kuin suoraa lentoa saaren pääkaupunkiin Puerto Princessaan varamaan: näppärä Manilan välttäminen ja tietenkin ajan säästäminen. Cebu Pacific – lentoyhtiö ei vain jostain syystä hyväksynyt nettisivuillaan kummankaan luottokorttia noin kymmenennenkään yrityskerran jälkeen. Eipä auttanut kuin tehdä pikainen reittimuutos ja lentää AirAsialla Manilaan ja varata Cebun lennot Puerto Princessaan matkatoimistosta Singaporesta.

Lentojen välissä oli neljä tuntia vaihtoaikaa ja laskeskelimme sen riittävän näppärästi terminaalista toiseen siirtymiseen vaikka lento olisi myöhässä. Vaan onneksi ei ollut lento myöhässä! Vielä matkatavaroita hihnalta odotellessamme luulimme tosiaan olevamme Manilassa, suurella kansainvälisellä lentokentällä. Kävin lentokenttävirkailijalta kysäisemässä, mistä terminaalista maan sisäiset lennot lähtevät ja tätihän pyöritteli päätään ja tuijotti lentolippua: "Lento lähtee Manilasta, kannattaisi varmaan kiireen vilkkaan ottaa taksi alle ja mennä." Olimme Clarkissa, kahden tunnin taksimatkan päässä Manilasta. Eipä tullut katsottua, että halpislennot eivät lennäkään suoraan Manilaan vaan edullisemmalle kentälle naapurikaupunkiin. Täpärälle jäi lentokoneeseen ennättäminen, mutta täällä sitä ollaan Palawanilla! Panikoitumiselle ei juuri lentojen välissä jäänyt energiaa, olihan takana yö Kuala Lumpurin lentokentän Mäkkärissä ja olo aika poikkinainen.

Tonne tunneliin me mentiin!

20.12.08

Coco Locolla vierähti joutuisasti kahdeksan päivää. Päiväohjemaan kuului aamiaisen jälkeen aurinkorasvan levitystä ja sitten tiukkaa työntekoa rusketuksen eteen lounaaseen saakka. Välillä päiväkävely saaren ympäri, sitten snorklaamaan ja takaisin sharongille lokoilemaan. Rankkaa oli. Iltapäivä jatkui samoilla virikkeillä aina auringonlaskuun ja illalliseen saakka. Kirjoja tuli ahmittua monen monta mutta nukkumaan mentiin aina viimeistään heti yhdeksän jälkeen: oltiin sitten aamulla virkeinä aamuvuoroon.

Snorklaamaan pääsi ihan mökin edestä.

Itsenaisyyspaivana  lievitimme koti-ikavaa suunnistamalla Ikeaan, joita taalla on perati kaksi. Lihapullia ja keitettyja perunoita, kiitos Ruotsi! Kaupan puolella villyynnyimme taysin. Mukaan tarttui Annas Pepperkakoja ja glogia joulun viettoa varten ja parit Daimit. Jalkiruuaksi lihapullille rohmusimme karkkien (bilar, tattor, snore och salt fiskar) maistelupurkit tyhjiksi. Myos nakkaria ja kallen matitahnaa oli tarjolla. Oi, mita herkkuja! Voi olla, etta Jenkeissakin pitaa hyodyntaa kans huonekalujattia.

Tanaan matka jatkuu kohti Filippiineja. Lennamme illalla Kuala Lumpuriin, jossa karvistellaan yo kentalla. Aamulla lento Manilaan, josta viela lento Puerto Princessaan. Sinne toiveissa olisi aurinkoa, hiekkarantaa, snorklausta ja rentoutumista. Nyt alkaa vahan kyllastyttaa tama jatkuva paikan vaihto, joten jospa oltaisiin vaikka pari viikkoa nyt ihan vain samassa paikassa. Jenkeissa taas ehtii kurvailla.