Seikkailu maailmaan äärissä on alkanut ja päässyt hyvään vauhtiin. Kuala Lumpur osoittautui nätiksi ja oikein siistiksi pieneksi suurkaupungiksi. Hotellin kanssa oli kerrankin tuuria ja nettisivuston neljän tähden hotelli oli todellakin neljän tähden hotelli, ei kuitenkaan hinnalla pilattuna. Neljästä tähdestä eivät kertoneet vain siisti aula, kuntosali, uima-allas ja herkullinen buffetaamiainen vain myös se, että ikkunat olivat joka paikassa aivan huurussa. Täälläpäin maailmaa hyvätasoisen paikan tunnistaa ilmastoinnista: mitä viileämpää, sitä tasokkaampaa. Aamupalalle sai varata fleecetakin mukaan ja onneksi matkassa ovat myös mummon kutomat villasukat.

 

Paikallisista nähtävyyksistä ei taaskaan otettu kummoista stressiä. Petronas-tornit ihailtiin ja valokuvattiin päiväkävelyn lomassa ja ohimennen kierreltiin suuret ostoskeskukset Pasille uutta rinkkaa etsien. Viimeisenä päivänä teimme jotain todella radiaalia ja suunnistimme paikallisbussilla eläintarhaan. Bussi oikeaan suuntaan löytyi helposti, mutta kyseessä ei sitten ollutkaan pikabussi 15 kilometrin matkalle vaan köröttelimme mummobussilla reippaan tunnin verran ruuhkassa, ja kun ruuhka viimein helpotti, päätti bussikuski pitää lounastauon. Eläintarhaa oli mainostettu eläinten elintilaa kunnioittavaksi, mutta eipä se tainnut aivan kaikkia eläimiä koskea. Melkein jo käännyttiin takaisin, kun ensimmäiset näkemämme eläimet, virtahevot, luimistelivat korviaan hyvin pienen betonisen altaan pohjassa. Eipä näyttänyt karhukaan kovin hyvin viihtyvät ankeassa aitauksessaan. Seikkailtuamme kuitenkin syvemmälle puistoon, tuntuivat kuvaukset puistossa osuvan paremmin kohdalleen ja retkestä jäi lopulta ihan hyvä mieli: kirahveja, kilpikonnia, leijonia, krokotiileja, kameleita, leopardikissoja ja vaikka mitä! Takaisin köröttelimme vanhalla jo tutuksi tulleella bussilla. Tämän bussin kuskilla ei myöskään ollut kiirettä vaikka ruuhkat olivat vasta edessäpäin. Keskustan ruuhkaan päästyämme vahingosta viisastuneina hyppäsimme bussista pois ja jatkoimme matkaa kaupungin yllä kulkevalla monoraililla.

 

Kuala Lumpurissa viihdyimme neljä yötä, joiden jälkeen suuntasimme hieman etelämpään Melakaan. Melakassa majoituimme kaksi yötä pienessä Guest Housessa China Townissa, kävimme aamupuurolla toisessa Guest Housessa ja elimme muutenkin Lonely Planet –matkaoppaan suositusten mukaisesti. Pieni kaupunki tuli tutuksi polkupyöräillen ja pienen kukkulan päältä maisemia katsellen ja kukkulalla olevien raunioiden historiaa tutkaillen. Melakalla onkin hyvin värikäs historia, milloin se on kuulunut Portugalille, Kiinalle, Hollanille tai Iso-Britannialle, kaikki ovat jättäneet sinne jälkensä. Museoissa ei täälläkään käyty.

 

Maanantaiaamuna hyppäsimme lauttaan, joka vei meidät meren yli Indonesiaan Dumaille. Jostakin oli jäänyt mieleen, että Dumaista olisi näppärä viiden tunnin bussimatka Lake Toballe, joka oli seuraava määränpäämme, mutta eihän se niin yksinkertaista ollutkaan. Heti laiturilla ystävällinen mies opasti meitä rajamuodollisuuksissa, eli viisuminhankinnassa ja turvatarkastuksessa ja onneksi auttoikin. Samaan hengenvetoon hän totesi, että bussi Lake Toballe lähtee illalla kuudelta ja matka kestää aamu seitsemään saakka, linja-autoasema on kaukana, mutta hän vie meidät sinne, Dumaihin ei kannata jäädä ja toki mennään myös raha-automaatin kautta. Vähänhän se jännitti, että mihinköhän tässä nyt ollaan matkalla, mutta vaihtoehtoja ei paljoa annettu ja eteenpäin oli päästävä. Ukkeli tiputti meidät matkatoimistolle, josta saimme bussiliput eteenpäin. Odotteluaikaa oli kuutisen tuntia. Siinä samassa ovelle ilmestyi ukkelin jo meille etukäteen mainitsema paikallinen englanninopettaja, joka haluaisi näyttää meille kouluaan ja keksiä meille tekemistä odotteluajaksi. Uteliaina lähdimme opettajan matkaan ja saavuimme pienelle yksityiselle englanninopiskeluun tarkoitetulle koululle. Opettaja soitti paikalle viisi noin 19-vuotiasta oppilastaan ja halusi, että keskustelisimme heidän kanssaan englanniksi. Oppilaat olivatkin hyvin innoissaan tästä, koska Dumaissa harvoin saa mahdollisuutta harjoitella kielitaitoaan. Myöhemmin iltapäivällä koulussa alkoi 11-vuotiaiden englannin tunnit, joita pääsimme tai oikeastaan jouduimme pitämään: jälleen lapsille mahdollisuus päästä käyttämään kielitaitoaan käytännössä. Tunti kului pääasiassa siihen, että lapset esittivät minulle valmiiksi paperille kirjoittamiaan kysymyksiä (jotkut jopa ulkomuistista!) Jokainen luokassa olleesta 30 oppilaasta huusi kilpaa "Excuse me, what is your name? Excuse me, what is your hobby? Excuse me, what is your favourite flower? Excuse me, is that other boy your brother, your friend or your husband? Your boyfriend? ( Ja epäluuloinen katse perään) Ah, he must be your special-friend! ( Ja hyväksyviä nyökytyksiä). Hyvinkin väsyttävää puuhaa pitkän päivän jälkeen varsinkin, kun jokainen halusi lopuksi nimikirjoitukseni ja puhelinnumeroni mutta silti, suloisia tapauksia.

 

Pikaisesti takaisin bussia odottamaan ja toivomaan parasta. En ole kauhean hyviä kokemuksia kuullut indonesialaisista busseista saati teistä. Tuskin saamme odottaa samanlaista kyytiä kuin Malesiassa, jossa rinnakkain on vain kolme penkkiä (yksi toisella puolella käytävää ja kaksi toisella) ja penkki kuin löhölassi jalkatukineen. Eikä tällaista tullutkaan. Hyvä tuuri kuitenkin kävi sen suhteen, ettei bussi ollut läheskään täynnä. Täynnä se olisi silloin, kuin bussiin ei lattioillekaan mahtuisi enää ketään. Nyt meillä molemmilla oli käytössä kaksi penkkiä ja saimme oikaistua itsemme pitkälleen käytävän yli. Kovin makeista unista ei kuitenkaan mitään tullut, koska bussi tärisi ja pomppi ja poukkoili, jarrutti kaistapäisesti ja oma pää hakkasi bussin seinään. Aamuyöstä mietimme, missä olisimme ja missä meidän pitää vaihtaa bussia, joka vie meidän aivan järven rannalle Parapatiin. Eipä tarvinnut kovin kauaa miettiä, kun bussin takaovesta ilmestyi hassunnäköinen ukkeli ja toivotti meidän tervetulleiksi Lake Toballe. Uskomatonta, miten sana kahdesta suomalaisesta kiiriikin Sumatran rannalta toiselle ja aina on joku vastassa tarjouksineen. Tälläkin kertaa olimme vain tyytyväisiä, kun joku otti meidät huostaansa. Paikallisbussilla Parapatiin, lautalla yli Lake Toban keskellä olevalle saarelle Tuk Tuk kaupunkiin ja suoraan majapaikkaan (jota ukkeli oli tietenkin suositellut ja meille varannut). Ei paljoa tarvinnut omia hoksottomia käyttää, tosin eipä ne kovin hyvässä terässä ollutkaan, eikä rinkkaa kantaa. Aamupalalle, suihkuun ja nukkumaan toipumaan vuorokauden kestäneestä matkustusrupeamasta.

 

Nyt siis olemme vihdoin Lake Toballa, joka on vulkaanisesta räjähdyksestä syntynyt järvi keskellä Sumatran saarta. Ilmasto on täällä kuin Suomen kesässä parhaimmillaan. Lämmintä mutta kuivaa. Toistaiseksi on ollut oikeastaan aika viileätä, koska taivas on pilvessä, mutta tekee ihan hyvää vaihtelua jatkuvalle hikoilulle. Majapaikka osoittautui niin mainioksi, että jäämme tähän koko täällä oloajaksi ja emme voi kun ihmetellä, miten kaikki sattuikin niin hyvin. Sen siitä saa, kun lähtee matkaan "katellaan" mentaliteetilla. Kun on vain aikaa, niin niinkin voi tehdä. Tällä hetkellä ainoa asia, mikä määrittelee meidän täällä oloa, on raha, jota tältä järven keskellä olevalta saarelta ei saa nostettua mistään. Lähin automaatti on toivottavasti Parapatissa, mutta voi olla ettei sielläkään ole. Siitä huolimatta olen tällä hetkellä miljonääri. Luulin, että nostamani 1 500 000 paikallista rahaa olisi liioittelua mutta eipä se olekaan kuin 90 euroa. Kurssinhan voisi joskus myös tarkistaa ennen rahan nostoa… Nooh, onneksi elo täällä on edullista. Majapaikka maksaa yöltä 4 euroa ja ruokaa saa parilla eurolla. Aamupalaksi olen ottanut tavaksi syödä kaurapuuroa, kun sitä kerta on tarjolla. Tänään söin varmasti elämäni parhaan puuron: isolautasellinen puuroa (taisi kyllä olla mikropuuroa, mutta ei sillä niin väliä) päällä banaania, kookosta ja kanelia. Nam.

 

Tästä on hyvä jatkaa löhölomaa, kirjojenlukemista ja järvituulesta nautiskelemista. Tässä ilmastossa taitaa jopa juoksulenkki olla paikallaan.